Mikä houkuttelisi lapsia liikkumaan?
Kuulin muutama kuukausi sitten fysioterapian erikoistavassa koulutuksessa ajatuksen, joka jäi mieleeni: liikkuminen ei ole vapaaehtoista, mutta sen muodon saa valita itse.
Ajatus pysäytti pohtimaan, mihin kehomme on oikeastaan tarkoitettu. Evoluution näkökulmasta olemme yhä pitkälti samaa energiaa säästävää metsästäjä-keräilijälajia kuin tuhansia vuosia sitten. Se, mikä on muuttunut radikaalisti, on ympäristömme. Kehomme on tehty liikkumaan, mutta nykyinen elinympäristö ei siihen enää pakota, eikä usein edes kannusta.
Vielä parikymmentä vuotta sitten arki sisälsi luonnostaan enemmän liikettä. Tänään monet arjen askareet voi hoitaa lähes liikkumatta. Teknologiakehitys ja digitalisaatio ovat tehneet elämästä tehokasta, helppoa ja siinä samassa passiivista: robotti-imurit siivoavat, ruoka tilataan kotiovelle ja työ hoituu etänä. Kaikki on saatavilla muutaman klikkauksen päässä.
Mutta mitä tämä tarkoittaa lapsille?
Huoli on aiheellinen. Jos lapsi kasvaa ympäristössä, jossa liike ei ole osa arkea eikä liikkumisen iloa pääse kokemaan, elämäntapaa on myöhemmin huomattavasti vaikeampi muuttaa. Siksi liikkumista ei voi jättää sattuman varaan.
Tarvitaan tietoisia valintoja sekä yksilöiltä että yhteiskunnalta.
Yksittäiset hankkeet eivät yksin ratkaise ongelmaa, mutta liikkumiseen kannustava elinympäristö voi tehdä paljon. Lähellä sijaitsevat puistot ja viheralueet, monipuoliset päiväkotien ja koulujen pihat sekä turvalliset kävely- ja pyöräilyreitit lisäävät tutkitusti lasten liikkumista. Kun liikkuminen on helppoa, sitä myös tapahtuu.
Lasten liikkumattomuudesta on puhuttu paljon, eikä syyttä. Tiedämme, että jopa enemmistö lapsista ei liiku terveytensä kannalta riittävästi. Samalla keskustelua käydään myös lasten urheilussa syntyvistä rasitusvammoista, usein sävyyn, jossa syyksi esitetään liiallinen fyysinen kuormitus.
Todellisuus on usein päinvastainen.
Vain noin 30–50 % lapsista saavuttaa liikuntasuositukset. Alle kouluikäisen tulisi liikkua noin kolme tuntia, alakouluikäisen kaksi tuntia ja yläkouluikäisen vähintään puolitoista tuntia päivässä. Tämä määrä ei lähes koskaan täyty pelkästään ohjatuissa harrastuksissa. Silloin motoriset perustaidot jäävät vaillinaisiksi. Tällöin keho ei ole valmis lajinomaiseen harjoitteluun, ja riski rasitusvammoihin kasvaa. Ratkaisu lasten rasitusvammojen vähentämiseen ei siis ole ensisijaisesti harjoittelun vähentäminen, vaan monipuolisen, omaehtoisen liikkumisen lisääminen.
Liikunta ei kuitenkaan ole vain fyysistä terveyttä varten. Lasten liikkuminen on tärkeää myös sosiaalisen vuorovaikutuksen takia. Lisäksi sen vaikutukset ulottuvat suoraan aivoihin. Tutkimukset osoittavat, että liikunta parantaa unenlaatua, oppimiskykyä, luovuutta ja stressinhallintaa. Se tukee aivojen rakenteellista kehitystä: lisää hermosolujen välisiä yhteyksiä ja kasvattaa muun muassa muistista ja tunnesäätelystä vastaavaa hippokampusta.
Voimmeko todella jättää nämä hyödyt lapsilta saamatta?
Palataan lopuksi alkuperäiseen ajatukseen: liikkuminen ei ole vapaaehtoista, mutta sen muodon saa valita itse.
Juuri tässä on avain. Jokaisen lapsen tulisi löytää tapa liikkua, joka tuottaa iloa, ja yhteiskunnan tulee tätä tukea. Se on investointi tulevaisuuteen. Liikkumisen muoto voi olla pihaleikkejä, metsässä samoilua, pulkkamäkeä, kiipeilyä, hippaa tai hyppynaruhyppelyä — ihan mitä vaan. Liikkumisen ei tarvitse olla organisoitua. Tärkeintä on, että se on mielekästä. Liikkumisen ilo on perusta, jolle rakentuvat niin fyysinen kunto, motoriset taidot kuin (aivo)terveyskin.
Emmi Aalkivi
fysioterapeutti (YAMK) ja ammattivalmentaja
Suomen Fysioterapeutit
